Työni tarkastelee erisnimien asemaa mahdollisuuksien ja uskomuslauseiden konteksteissa. Sen lähtökohtana on nykyisin yleisesti hyväksytty teoria, jonka mukaan nimet ovat “jäykkiä” aleettisten tai metafyysisten mahdollisuuksien suhteen. Mahdollisten maailmojen semantiikan kehyksessä tämä tarkoittaa sitä, että nimi viittaa samaan olioon jokaisessa mahdollisessa maailmassa. Jäykkyys on usein käsitetty erisnimien semanttiseksi ominaisuudeksi, mikä on tuottanut uusia ongelmia konteksteissa, joissa nimet eivät käyttäydy odotusten mukaan. Tunnetuimpia esimerkkejä ovat propositionaaliset asenteet kuten uskomuslauseet. Tarkoituksenani on näyttää, että oletus jäykkyydestä nimien semanttisena ominaisuutena johtaa hajanaisuuteen, jossa poikkeamia on käsiteltävä tarpeettoman monimutkaisilla teorioilla, jotka voivat erkaantua vahvastikin aleettisen logiikan mallien yksinkertaisuudesta. Sen sijaan jäykkyyden näkeminen modaalisten kontekstien ominaisuutena mahdollistaa propositionaalisten asenteiden ja aleettisten modaalisuuksien yhtenäisemmän käsittelyn.

Argumenttini jakautuu kahteen osaan: negatiiviseen teesiin, jonka tarkoitus on osoittaa, että teoria jäykkyydestä nimien semanttisena ominaisuutena on ristiriidassa monien luonnollisen kielen ilmiöiden kanssa, sekä positiiviseen teesiin siitä, miten erisnimiä voidaan kohdella yhtenevästi useissa epäsuorissa konteksteissa. Vastaesimerkkini keskittyvät erityisesti yksinkertaisiin luonnollisen kielen lauseisiin, joissa filosofit kuten Saul Kripke ja Scott Soames ovat väittäneet nimien esiintyvän jäykkinä, sekä erisnimien “demonstratiiviseen” ja “attributiiviseen” käyttöön. Oman teesini kehyksenä on Kathrin Glüerin ja Peter Paginin suhteellisten modaliteettien (relational modalities) semantiikka, joka mahdollistaa kaksitasoisen (aktuaalisen tai mahdollisen) evaluoinnin erisnimille. Tämä semantiikka on uskomuslauseille tietyssä mielessä alimäärittynyt: nimien jäykkyys yksinomaan uskomuskonteksteissa voidaan määrittää kvanttorien avulla, mutta vain puhujan intentio määrittää oikean tulkinnan. Täydennän puhujan intention roolia soveltamalla Jaakko Hintikan individuoinnin teoriaa. Hintikan mukaan nimet eivät voi suoraan viitata jäykästi: puhujan on kyettävä ensin jossain viitekehyksessä tunnistamaan se henkilö tai asia, josta hän puhuu. Nimen referentti on siis tietyssä mielessä tunnettava. Toisin kuin Hintikka, rajaan individuoinnin roolin vain propositionaalisiin asenteisiin tai muihin puhujan suhteen subjektiivisiin konteksteihin. Sen tarkoitus on tarjota pragmaattinen metodi suhteellisten modaliteettien mallien rinnalle täydentämään erisnimien semanttista alimäärittyneisyyttä uskomuslauseiden sekä muiden propositionaalisten asenteiden yhteydessä.