Tutkielmassa analysoidaan, miten Justinuksen teoksessa Epitoma historiarum Pompei Trogi kuvaillaan roomalaisnäkökulmasta viittä tasavallan ajan vihollissotapäälllikköä: Pyrrhos, Antiokhos III, Hannibal, Filippos V ja Mithridates VI Eupator. Näkökulmana on sotilaallinen voima, joka roomalaisilla kietoutuu tiukasti yhteen moraalikäsitysten kanssa. Tutkimalla roomalaisten näkemyksiä vihollisistaan tutkitaan myös roomalaisten näkemystä omasta kulttuuristaan ja identiteetistään, sillä toiseuden kuvaukseen liittyy myös itsetutkiskelu.

Analyysi pohjautuu 200-luvun alussa eläneen Justinuksen Epitomaan, joka puolestaan on lyhennelmä Augustuksen aikana eläneen roomalaisen historioitsijan Pompeius Troguksen laajasta historiateoksesta Historiae Philippicae, joka ei ole säilynyt. Justinus on kuitenkin välittänyt Augustuksen ajalle hyvin tyypilliset Troguksen ajattelutavat ja aiheet omaan teokseensa, joten Epitoma on hedelmällinen lähde Rooman tasavallan lopusta. Epitoma on kuitenkin ollut hyvin epäsuosittu historiantutkimuksessa, sillä se on täynnä virheitä ja kertomus on epäyhtenäinen. Tämä johtuu siitä, että Justinus oli luultavasti reetori, joka halusi historiateoksen sijasta luoda kokoelman historiallisia ja kiinnostavia moraaliesimerkkejä, jotka katsottiin ajankohtaisiksi myös hänen aikanaan. Tutkimuksessani tuodaan siis uusi Epitoman näkökulma Rooman vihollisten kuvaukseen. Lisäksi tutkimuksessa on ollut tapana keskittyä vain joko negatiiviseen tai positiiviseen toiseuden kuvaukseen roomalaisten näkökulmasta, mutta niitä on tutkittu vähän yhdessä. Tutkimuksessa pyritään täyttämään tätä aukkoa ja analysoimaan Epitomassa esiintyviä positiivisia ja negatiivisia kuvauksia sekä roomalaisista että heidän vihollisistaan.

Ensimmäisessä käsittelyluvussa selvitetään, mistä vihollispäälliköiden ja toisaalta roomalaisten sotilaallisen voiman nähtiin johtuvan. Voiman salaisuus oli korkea moraali, joka muodostui ennen kaikkea itsekurista. Varsinkin Pyrrhosta, Mithridates VI:ta ja Hannibalia ylistetään erityisen voimakkaiksi ja moraaliltaan lujiksi. He toimivat mallina roomalaisille sotapäälliköille, mutta lisäksi heidän voimansa korostaminen korosti myös heidät voittaneiden roomalaisten voimaa. Sotilaallinen heikkous taas johtui vastaavasti heikosta moraalista. Antiokhos III toimii stereotyyppisenä esimerkkinä yksinvaltiaasta, joka itsekurin puutteen, itsekkyyden ja ylimielisyyden vuoksi häviää jokaisen taistelunsa moraalisesti täydellisille roomalaisille. Epitomassa toisaalta myös kritisoidaan painavasti roomalaisten moraalia, jonka yleisesti tasavallan lopun kirjallisuudessa katsottiin alkaneen heikentyä Antiokhos III:n voittamisen jälkeen 2. vuosisadalla eaa. Kritisointi liittyi Augustuksen propagandaan, jonka mukaan hän oli palauttanut tasavallan ja sen mukana myös rapistumaan päässeen moraalin.

Toisessa käsittelyluvussa analysoidaan, miten vihollispäälliköt ja roomalaiset käyttivät voimaansa väärin. Vihollispäälliköitä kuvaillaan yksipuolisesti aggressiivisiksi ja heidän kerrotaan aloittaneen kaikki sodat roomalaisten kanssa. Roomalaiset puolestaan esitetään rauhanomaisina heikompien puolustajina, mikä liittyy Augustuksen pax romana –ideologiaan. Erityisen aggressiivisiksi kuvaillaan Filippos V:tä, Antiokhos III:ta ja Mithridates VI:ta. Voiman väärinkäyttö ilmeni myös epäoikeudenmukaisuutena, huijaamisena ja jopa vihollisjohtajien salamurhaamisena. Varsinkin vihollispäälliköt olivat tällaisessa toiminnassa taitavia, mutta myös roomalaisten kuvataan turvautuneen samanlaisiin keinoihin, sillä he alkoivat omaksua idän yksinvaltiaiden toimintatapoja sodissa ja diplomatiassa. Epitomassa korostetaan tasavallan paremmuutta ylitse yksinvaltiuden, ja se ilmenee varsinkin siinä, kuinka vihollispäälliköt käyttävät voimaansa jopa perheenjäseniinsä turvatakseen valtansa. Vihollispäälliköiden puheissa esiintyy myös Rooman voimankäyttöön kohdistuvaa kritiikkiä, joka liittyy jälleen huoleen moraalisesta rappiosta. Sitä ei kuitenkaan pidä tulkita tarkoittamaan sitä, että kirjoittaja olisi todella syyttänyt roomalaisia aggressiivisiksi: roomalaiset kuvataan puheiden ulkopuolella järjestelmällisesti rauhanomaisiksi. Vihollispäälliköiden puheet kuvastavat pikemminkin heidän röyhkeyttään sekä tasavallan ja yksinvaltiuden väistämätöntä vihollisuutta keskenään.