Tutkimus käsittelee Fagerön saarella Sipoon ulkosaaristossa sijainnutta tuulivoimalla toiminutta hienoteräistä sahaa. Saha oli suunnitellun 33 teollisuuslaitoksen kompleksin ainoa totetunut osa. Fagerön saha oli yksi nykyisen Suomen alueen ensimmäisistä hienoteräisistä sahoista ja tutkimuksen tavoitteena onkin selvittää, miten saha uudenlaisena teollisuuslaitoksena sopeutui lähiympäristöönsä ja miten sen naapurit suhtautuivat siihen. Saha perustettiin 1720-luvun lopulla ja se jatkoi toimintaansa vuoteen 1743, jolloin sodan aikana venäläiset tuhosivat sen. Lähteinä on käytetty sahan rakentajien Carl Fredrik ja Magnus Otto Nordenbergin kirjeenvaihtoa, Helsingin kaupungin maistraatin kirjeenvaihtoa ja kokousten pöytäkirjoja, Helsingin kaupungin valtiopäivävalituksia, Sipoon käräjien pöytäkirjoja sekä Uudenmaan lääninhallituksen kanslian sahoja ja myllyjä koskeneita asiakirjoja. Tutkimus on luonteeltaan taloushistoriallinen. Fagerön saha ajautui nopeasti perustamisensa jälkeen konfliktiin lähimmän tapulikaupunkinsa Helsingin kanssa. Aluksi konflikti koski puutavarakauppaa. Helsingissä harjoitettiin palkkikauppaa hollantilaisten kanssa, kyseessä oli puun myyminen raaka-aineeksi hollantilaisiin sahoihin. Vallassa olleen merkantilistisen näkemyksen mukaan raaka-aineiden vienti ei ollut suotavaa, vaan viennin tuli keskittyä jalostettuihin tuotteisiin. Sahat tarjosivat vientiin valmiiksi jalostetun tuotteen, joten merkantilistinen keskushallinto alkoi suosimaan sahoja palkkikaupan kustannuksella. Fagerön sahan omistajat kuuluivat tukholmalaiseen virkamieseliittiin, ja vähentääkseen kilpailua sahan lähialueen metsävaroista nämä pyrkivät vaikuttamaan keskushallintoon sahojen suosimiseksi palkkikaupan kustannuksella. Lopulta Helsingin palkkikauppa kiellettiinkin kokonaan. Helsingin kaupungin ja Fagerön sahan riidat eivät loppuneet palkkikaupan myötä. Fagerön sahan omistajat myivät ilman välikäsiä valmistamansa lankut suoraan ulkomaille, mikä oli kiellettyä, sillä vienti oli tapulikaupunkien porvariston yksinoikeus. Lisäksi Fageröllä maksettiin puuta sahalle toimittaville ja työtä tekeville talonpojille näiden tarvitsemalla tavaralla, mikä myös oli kiellettyä, tavarakauppa oli sekin porvariston yksinoikeus. Sahanomistajilla, jotka eivät kuuluneet porvaristoon, ei ollut oikeutta maksaa tavaralla talonpojille, vaan vain rahalla. Helsingin porvaristo valitti usein keskushallintoon sahan laittomasta toiminnasta ja vetosi valituksissaan porvariston ja kaupunkien oikeuksiin ja lainsäädäntöön. Fagerön omistajat taas pyrkivät saamaan sahalleen poikkeusoikeuden tai privilegion vientiin ja tavarakauppaan talonpoikaiston kanssa vedoten sahan hyödyllisyyteen metsävarojen hyödyntäjänä ja puun jalostajana. Tässä konfliktissä Helsingin kaupungin edut veivät voiton sahan eduista ja laiton tavarakauppa ja vienti kiellettiin, mikä vaikutti negatiivisesti sahan kannattavuuteen. Asia oli Helsingin kannalta hyvin tärkeä, sillä jos Fagerön sahalla olisi ollut oikeus normaalisti kiellettyyn kauppaan, olisi siitä tullut ennakkotapaus ja kaikki muut alueen sahat olisivat vaatineet samanlaisia oikeuksia. Tämä olisi ollut tuhoisaa kaupungin kannalta, sillä vaikka alueella oli runsaasti sahoja, eivät nämä olleet helsinkiläisten omistuksessa. Sen sijaan mitään suurempia riitoja Fageröllä ei ollut välittömien naapuriensa kanssa. Saha sijaitsi saarella, eikä siksi häirinnyt ketään. Mitään kilpailevia teollisuuslaitoksia ei alueella ollut. Ainoat valitukset tulivat siitä, että tukkien uitto sahalle vaurioitti rantatiluksia ja kalavesiä.