Tämä on etnografinen tutkimus muistin politiikasta ja sosiaalisesta jälleenrakentamisesta Perussa. Tutkimus keskittyy kadonneiden omaisten päivittäisesti käytettyihin muistin käytäntöihin ja laajempaan yhteiskunnalliseen kysymykseen menneisyyden käsittelystä. Perun sisäinen konflikti (1980–2000) jätti jälkeensä yli 15 000 kadonnutta, joiden kohtalot ovat edelleen selvittämättä. Tämä aiheuttaa kadonneiden omaisten elämässä suuren särön ja vaikeuttaa sovinnontekoa ja sosiaalista jälleenrakentamista, edistää yhteisöjen eriytymistä ja heikentää yhteisöön kuuluvuuden tunnetta. Tutkimus kysyy, mitkä ovat nämä muistin käytännöt, joita kadonneiden omaiset hyödyntävät ja miten ne ovat omiaan edistämään sosiaalista jälleenrakentamista ja parantumista? Tutkimus ehdottaa, että kadonneiden omaiset ottavat käyttöön paikallisia muistin käytäntöjä tavalla, joka edesauttaa toisaalta kadonneen muiston ylläpitoa, ja toisaalta mahdollistaa kadonneesta omaisesta aiheutuneen särön uudelleenliittämistä jokapäiväiseen elämään.

Tutkimusta varten toteutettiin neljän kuukauden kenttätyö Perussa keväällä 2014. Aineisto on kerätty pääkaupungissa Limassa sekä Ayacuchon maakunnassa. Perun oikeuslääketieteellisen antropologian keskus (EPAF) avusti kadonneiden omaisten paikantamisessa. Kentältä kerättyjä omaisten kertomuksia ja kokemuksia käytetään tutkimuksessa havainnollistamaan heidän näkökulmaa äiteinä ja vaimoina siitä, miten läpileikkaava koettu väkivalta on ollut ja miten kadonnut omainen on särö elämässä, jota ei koskaan pysty kokonaan korjaamaan. Osallistuva havainnointi yhdistettynä huolelliseen kenttämuistiinpanojen keruuseen ja valokuvaukseen on mahdollistanut laajan katsauksen ihmisten elämään ja yhteiskunnallisten kysymysten käsittelyyn paikallisella tasolla. Näillä metodeilla tutkimuksessa on pystytty saavuttamaan syvä analyyttinen taso, jota on täydentänyt osittain jäsennetyt nauhoitetut haastattelut (kaikki espanjaksi), keskustelut sekä kentän jälkeinen aiheen seuraaminen sosiaalisen median välityksellä. Näin ollen tutkimus esittelee ajankohtaisen katsauksen Perun muistin ja muistamisen kenttään.

Analyysissä on hyödynnetty antropologista muistitutkimusta, joka keskittyy tarkastelemaan muistia sosiaalisena ilmiönä. Fokus on siinä, miten muistia tarkastelemalla voidaan paremmin ymmärtää laajempia antropologisia viitekehyksiä, kuten kulttuurin jatkuvuutta ja sosiaalista jälleenrakentamista. Tämä tutkimus ymmärtää muistin olennaisesti sosiaalisena toiminnallisena muistina. Antropologinen tutkimus sosiaalisesta jälleenrakentamisesta keskittyy siihen, millä tavoin yksilöt pyrkivät uudelleen rakentamaan päivittäistä elämäänsä väkivallan jälkeen. Tässä usein yhdistellään muistin keinoja, mikä selittää sen miksi nämä kaksi teoreettista viitekehystä on valittu analysoimaan Perun jälkikonfliktista tilannetta. Valtion moraalinen vastuu ja tehtävä kohdata menneisyys ja korjata vääryydet on tutkielman taustalla oleva ajatus, joka tekee siitä myös poikkitieteellisen. Hyödyntäen ajatuksia oikeustieteestä, historiasta ja psykologiasta, tutkimus pyrkii selittämään laajoja yhteiskunnallisia ilmiöitä ja instituutioita, kuten totuuskomissiota tai lausunnonantoa ja traumaa, paikallisesta näkökulmasta. Yhteiskunnallisista korjaustoimista puhuttaessa on ensisijaista selvittää miten laajoja valtiotason rakenteita, käytäntöjä ja toimenpiteitä ymmärretään paikallisella tasolla. Tähän tutkimus pyrkii antamaan vastauksen.

Kadonnut omainen poliittisen väkivallan seurauksena on koko yhteiskuntaa läpileikkaava ilmiö, joka kuitenkin on hyvin henkilökohtaista ja intiimiä. Tutkimus osoittaa, että Perun tapauksessa voidaan puhua jopa intiimistä väkivallasta, mikä on aiheuttanut omanlaistaan muistamista yhteiskunnassa. Jo aikaa ennen itsenäistymistään, Peru on ollut jakautunut etnisesti, kulttuurisesti, rodullisesti ja sukupuolellisesti. Tämä on edelleen nähtävissä nyky-Perussa ja on syy sille, miksi tutkimus väittää, että ensimmäinen askel kohti sovinnontekoa ja korjaustoimia onkin otettava tällä intiimillä tasolla: sosiaalisten suhteiden paikkaaminen ja luominen sekä yhteisöjen yhteenkuuluvuuden tunteen kasvattaminen. Tutkimus osoittaa, että toimet, joilla valtio on pyrkinyt vastaamaan ihmisten tarpeisiin sovinnonteon ja sosiaalisen jälleenrakentamisen saralla, ovat oikeastaan syventäneet rasismia, hyljeksintää ja suvaitsemattomuutta. Tämä on aiheuttanut ilmapiirin, jossa muistot taistelevat olemassaolostaan ja jossa kadonneiden omaisten muistoja leimataan, kasvattaen pelkoa muistin hetkellisyydestä ja hauraudesta. Tämä pelko on saanut aikaan sen, että uusia muistin käytäntöjä kehittyy auttamaan omaisia käsittelemään menetystään ja elämässään olevaa säröä. Tutkimus painottaa tätä ihmisten kekseliäisyyttä ja neuvokkuutta esittäen, että erilaisilla kerronnan tavoilla, kuten strategisella tarinankerronnalla, omaiset uudelleenliittävät kadonneet takaisin omaan elämäänsä. Myös muistin poliittisuutta esitellään tutkimuksessa etnografisin esimerkein, kuten muistomerkkien analyysin muodossa.