Tutkielmani käsittelee suomennetun kaunokirjallisuuden vastaanottoa 1900-luvulla kulttuurilehti Valvojassa sekä sen nk. seuraajissa, joita ovat Valvoja-Aika, Suomalainen Suomi Valvoja ja Kanava. Aineistoni koostuu 198 suomennosarvostelusta, joissa on arvioitu 251 kaunokirjallista teosta. Tutkielmassani kuvailen toisaalta suomennetun kaunokirjallisuuden asemaa suhteessa supisuomalaiseen kirjallisuuteen, toisaalta arvostelijoiden käyttämiä arviointiperusteita sekä näiden ajallista kehitystä ja suhdetta toisiinsa. Ajallista kehitystä havainnollistaakseni olen analysoinut em. lehdissä ilmestyneet arvostelut neljältä eri vuosikymmeneltä: 1900-, 1930-, 1960- ja 1990-luvulta.

Tutkimukseni ydin on laadullinen analyysi, mutta johtopäätöksien tekemisessä keskiössä on myös tutkittujen ilmiöiden määrällinen kehitys. Käännösteoreettisessa mielessä työni edustaa historiallis-deskriptiivistä suuntausta. Havainnollistan alkuperäisen ja suomennetun kaunokirjallisuuden voimasuhteita toisiinsa Itamar Even-Zoharin (1990) kehittämällä polysysteemiteorialla, jossa kirjallisuuden lajin arvostusta kuvaa sen asema kirjallisuuden polysysteemissä: mitä lähempänä lajin asema on systeemin keskiötä, sitä enemmän sillä on vaikutusvaltaa muuhun kirjallisuuteen. Suomennoskirjallisuuden aseman määrittelemiseksi polysysteemissä analysoin mm. sitä, kuinka arvostelijat suhtautuvat kääntämisen normeihin sekä sitä, kuinka he tarkastelevat arvioitua teosta nimenomaan suomennoksena. Arvostelijoiden käännöksestä käyttämiä arviointiperusteita nimitän kääntämisen normeiksi Gideon Touryn ([1995] 2012) määritelmän mukaan. Analysoin tutkimuksessani kahdenlaisia normeja. Kääntämisen politiikkaan liittyvällä ennakkonormilla kuvaan arvostelijoiden yleistä suhtautumista alun perin suomeksi kirjoitetun kirjallisuuden ulkopuolelta tuleviin vaikutteisiin. Alkunormi puolestaan valottaa arvostelijoiden käännösideologiaa tekstin tasolla: tuleeko käännöksen nojautua ensisijaisesti lähdekulttuurin vai kohdekulttuurin normeihin?

Tutkimustulosteni mukaan suomennetulla kaunokirjallisuudella oli 1900-luvun alussa keskeinen asema kirjallisuuden polysysteemissä, mutta alkuperäinen suomenkielinen kirjallisuus vaikuttaisi syrjäyttäneen suomennokset kohti periferiaa vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Aseman marginalisoitumisesta huolimatta suomennoskirjallisuus on tutkimustulosteni valossa kuitenkin olennainen osa suomenkielistä kirjallisuutta. Käännösteorian käsittein suomenkielistä kirjallisuutta voisikin luonnehtia avoimeksi systeemiksi. Arvosteluissa toteutuneista kääntämisen normeista erityisen huomionarvoinen on ennakkonormi: ylivoimainen enemmistö kriitikoista suhtautuu positiivisesti siihen, että suomenkielistä kirjallisuutta täydennetään teoksilla, jotka on alun perin kirjoitettu muulla kuin suomen kielellä. Kriitikot kommentoivat ennakkonormia erityisen aktiivisesti 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, jolloin suomennoskirjallisuudella oli keskeinen asema kirjallisuuden systeemissä.

Systeemi- ja normiteoria ovat tutkimustulosteni perusteella hyödyllisiä työkaluja tutkittaessa kirjallista kulttuuria, joskaan erityisesti polysysteemi-käsitteen soveltaminen ei ole täysin ongelmatonta. Soveltamani teoriapohja vaikuttaisi kuitenkin soveltuvan tämän kaltaiseen käännöshistorialliseen tutkimukseen, sillä havaintojeni perusteella käännöskirjallisuuden arvostus ja käännöskritiikeissä toteutuneet kääntämisen normit ovat yhteydessä toisiinsa. Käännöksissä toteutuneita normeja ja käännöskirjallisuuden asemaa vertailevalla tutkimuksella voisi saada lisätietoa siitä, miten kääntäjien tekemät ratkaisut ovat yhteydessä käännöskirjallisuuden yleiseen arvostukseen kohdekulttuurissa.