Pro gradu työni tutkimuskohteena on USA:n Libyalle, Marokolle ja Tunisialle antamaan taloudelliseen ja tekniseen apuun vaikuttaneet tekijät Dwight D. Eisenhowerin ja John F. Kennedyn presidenttikausilla, eli vuosina 1953 1963. Selvitän työssäni, mitä motiiveja avun antamiselle nousee esille, millä perusteilla apua mahdollisesti vähennettiin tai lisättiin ja kuinka paljon apupolitiikka muuttui presidentin ja hallinnon vaihtuessa. Tutkimus perustuu molempien presidenttien hallintojen asiakirjoihin.

1950- ja 60-luvuilla kylmän sodan poliittiset ja sotilaalliset tarpeet vaikuttivat merkittävästi USA:n taloudellisen ja teknisen avun jakamiseen Libyalle, Marokolle ja Tunisialle, jotka kaikki olivat saavuttaneet itsenäisyyden 50-luvun kuluessa. Pohjois-Afrikkaa pidettiin strategisesti tärkeänä alueena, minkä lisäksi USA:lla oli Libyassa ja Marokossa tärkeitä sotilastukikohtia. USA oli valmis lisäämään niille suunnattua apua, jotta maiden johto olisi suhtautunut myönteisesti tukikohtien säilyttämiseen. Libyan kanssa USA:lla oli jopa sopimus taloudellisen avun antamisesta tukikohtaoikeuksia vastaan, vaikka tätä USA ei ollut valmis virallisesti myöntämään. Molempien presidenttien kaudella USA kävi myös tukikohtia koskevia neuvotteluja Marokon kanssa ja näissä taloudellinen apu yhdistettiin tiukasti tukikohtien kohtaloon. Libya sai sotilastukikohdan takia USA:lta merkittävässä määrin taloudellista apua vielä 60-luvun alussa, vaikka se alkoi tuolloin saada myös merkittäviä tuloja öljynviennistä.

USA:n apuun liittyi niin Eisenhowerin kuin Kennedynkin kaudella vahvasti myös poliittisen ja taloudellisen vakauden säilyttäminen Libyassa, Marokossa ja Tunisiassa. Kaikkien kolmen maan johto suhtautui myönteisesti USA:han, mikä oli Eisenhowerin ja Kennedyn hallinnoille tärkeää alueen strategisen merkityksen tähden. Alueen tärkeyden takia USA ei myöskään halunnut Libyan, Marokon ja Tunisian solmivan liian läheisiä suhteita Neuvostoliittoon tai Egyptiin, jonka johtaja Nasser suhtautui hyvin kielteisesti länsivaltoja kohtaan. Ainakin Libya ja Tunisia yrittivät käyttää tätä hyväksi: vetoamalla Neuvostoliiton avuntarjouksiin ne koettivat taivuttaa USA:n lisäämään omaa apuaan. Libyan tapauksessa Yhdysvallat oli myös 50-luvun lopulla valmis rahoittamaan monia kehitysprojekteja, joiden tarkoitus oli torjua Egyptin kasvavaa roolia maassa.

Kylmän sodan vihollisten lisäksi USA:n omat liittolaiset aiheuttivat sille päänvaivaa apuasioissa Pohjois-Afrikassa. Iso-Britannialla oli ollut merkittävä rooli Libyan avustamisessa ja Ranska oli tarkoitus tukea entisiä siirtomaitaan Marokkoa ja Tunisiaa. Iso-Britannia joutui kuitenkin taloudellisten syiden takia vähentämään tukeaan Libyalle 50-luvun lopulla, ja samaan aikaan Ranska rajoitti taloudellista apuaan Marokolle ja Tunisialle painostaakseen näitä rajoittamaan tukeaan Ranskan siirtomaavaltaa vastaan taisteleville algerialaisille. Molemmissa tapauksissa USA joutui lisäämään tukeaan korvatakseen liittolaistensa tuen leikkaukset, vaikka se oli pitkään haluton ottamaan tärkeimmän avun antajan roolia alueella. Ongelmat Ranskan suhteen jatkuivat pitkälle Kennedyn kaudelle.

Myös USA:n kongressi nousee usein esille apua koskevissa hallintojen asiakirjoissa. Kongressi suhtautui hyvin kielteisesti ulkomaanapuun ja leikkasi lähes jatkuvasti ulkomaanavun määrärahoja. Näin se vaikutti myös merkittävästi Eisenhowerin ja Kennedyn hallintojen Libyalle, Marokolle ja Tunisialle antaman avun määrään.

Varsinaiset kehityspoliittiset tavoitteet tuntuvat olleen toisarvoisia verrattuna poliittisiin ja sotilaallisiin tavoitteisiin molempien presidenttien aikana. Kennedyn kaudella kehitystavoitteiden merkitys kuitenkin kasvoi, mikä osaltaan vaikutti siihen, että Tunisian saama apu nousi merkittävästi hänen kaudellaan. Syynä tähän oli se, että toisin kuin Libyalla ja Marokolla, Tunisialla oli pätevä kehityssuunnitelma, jota Kennedyn hallinto oli valmis tuke-maan. Taustalla tässä tapauksessa vaikutti kuitenkin myös se, että Tunisian suunnitelman tukemisen katsottiin toimiva hyvänä mallina länsivaltojen ja kehitysmaiden kehitysyhteistyöstä ja samalla parantavan USA:n ulkoista kuvaa.