Tässä pro gradu -tutkielmassa syvennetään digitaalisista peleistä ja pelinkehittäjistä käytävää keskustelua sekä tuodaan aiheeseen antropologinen näkökulma.

Tutkimuskysymys on kolmiosainen. Ensinnäkin tutkielmassa analysoidaan yksilön kasvua pelinkehittäjäksi ja pelinkehittäjäidentiteetin muodostumista. Toiseksi tutkielmassa pohditaan pelien merkityksiä pelinkehittäjille. Kolmanneksi tutkielmassa tutkitaan sitä, miten pelinkehittäjäyhteisö toimii. Tutkimuskohteena ovat erityisesti digitaalisia pelejä kehittävät yksilöt ja yhteisöt.

Koska pelinkehittäminen työnä käsittää useita pelillisiä elementtejä, tutkielmassa käsitellään myös leikin ja pelin määrittelyitä.

Tutkielman teoriapohjan muodostaa antropologinen ja muu sosiaalitieteellinen kirjallisuus. Leikin ja pelin määrittelyssä tärkein teoreetikko on Johan Huizinga. Antropologinen keskustelu peleistä käydään tukeutuen Emily A. Schultzin, Robert H. Lavendan ja Clifford Geertzin ajatuksiin. Pelitutkimuksellista näkökulmaa tutkielmassa edustaa Frans Mäyrän teoria. Identiteettien käsittelyssä tärkein teoreetikko on Anthony Giddens ja yhteisöjen analysoinnissa Casey O’Donnell.

Tutkielmassa yhdistyvät antropologia ja pelitutkimus. Tutkimuksenteon metodeja ovat antropologian tradition mukainen osallistuva havainnointi ja haastattelut. Tutkimusote on autoetnografinen. Tutkielman etnografisen aineiston muodostavat puolentoista vuoden kenttätyöjakson aikana kerätty havainto- ja haastattelumateriaali.

Tutkielmassa todetaan, että pelinkehittäjien identiteetit rakentuvat lapsuudessa, nuoruudessa ja aikuisuudessa. Niihin vaikuttavat samat tekijät kuin muidenkin jälkimodernin ajan yksilöiden identiteetteihin. Pelinkehittäjien henkilökohtaista ja ammatillista identiteettiä määrittävät luottamus omaan pelinkehittäjäyhteisöön, kyky ottaa riskejä, halu kokeilla pelkäämättä epäonnistumista ja intohimo peleihin ja niiden kehittämiseen.

Kirjallisuuden ja etnografisen aineiston perusteella todetaan, että pelien merkitykset pelinkehittäjille ovat monitahoisia. Pelit ovat heille harrastus ja intohimo, keino tyydyttää itsensä toteuttamisen tarpeita, tapa kokea yhteisöllisyyttä, keino paeta arkea ja työkalu identiteetin rakentamiseen. Tutkielmassa havaitaan, että pelinkehittäjillä pelit limittyvät kontekstiin ja kulttuuriin sekä itse pelien että pelinkehittämisen kautta. Pelit ovat heille merkityksellisiä siksi, että ne kantavat mukanaan usein pelinkehittäjän koko elämäntarinaa.

Pelinkehittäjäyhteisön toimintaa määrittäviksi piirteiksi todetaan tutkielmassa keskustelevuus, vapaus, luottamus ja avoimuus. Yhteisön toimintaa leimaavat myös epävarmuus, sattuma ja nopea muutos.