Tutkielmani käsittelee keväällä 2012 Helsingin Sanomissa (HS) käytyä keskustelua Guggenheim Helsinki -taidemuseohankkeesta.

10.1.2012 julkaistiin Guggenheim Helsinki: konsepti- ja kehitysselvitys, jonka oli tilannut Solomon R. Guggenheimin säätiö. Raportissa kuvaillaan suomalaista ja erityisesti helsinkiläistä taide-elämää ja todetaan, että Helsingistä puuttuu kansainvälistä modernia taidetta esittelevä museo. Guggenheim Helsinki -museosta on raportissa kolme eri kävijämääräskenaarioita, joista keskimmäinen nousi julkiseen keskusteluun. Raportissa uskotaan vahvasti siihen, että Guggenheim Helsinki houkuttelee kaupunkiin lisää turisteja, elävöittää matkailuelinkeinoa ja tuo vireyttä suomalaiseen taide-elämään. Museo kuvataan keinona parantaa Helsingin asemaa kaupunkien keskinäisessä globaalissa kilpailussa.

Tarkastelen raportin julkistamisesta alkanutta keskustelua, joka oli erittäin kiivasta. Tutkielmassani on mukana 181 Helsingin Sanomissa ajalla 2.1.2012–14.5.2012 julkaistua tekstiä, joista puolet on mielipidekirjoituksia. Näkökulmani teksteihin on se, miten eri kirjoittajat tai artikkelien haastateltavat näkevät Helsingin paikkana? Millaisia käsityksiä heillä on tilasta ja miten paikan identiteetti ymmärretään? Tämän lisäksi arvioin tekstien valossa sitä, kenellä on valta eri ryhmien näkökulmasta ja miten kirjoittajat ja haastateltavat suhtautuvat paikan prosessinomaisuuteen, siihen kohdistuviin muutospaineisiin? Teoreettisena pohjana on Doreen Masseyn aika-tila-käsitepari. Arvioinnin avuksi olen hahmottanut teksteistä viisi eri toimijaryhmää, verkostoa, joiden kautta kuvaan tutkimuskysymyksiäni. Ryhmien valta suhteessa tilaan on erilaista, kuten myös niiden keinot kyseenalaistaa toisten valtaa. Nämä ryhmät ovat: talouden ja politiikan raskaan sarjan vaikuttajat, Helsingin kaupungin viranhaltijat, kaupungin poliittiset päätöksentekijät, taidemaailman vaikuttajat ja kaupunkilaiset. Näiden lisäksi arvioin myös Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen kuvaa Helsingistä paikkana.

Kaksi ensimmäistä kuukautta keskustelu liittyi selvitysraporttiin, kuten onko kävijämääräarvio realistinen ja osataanko vastaava museo tehdä itse. Maaliskuun alussa teksteissä käsiteltiin valtaan liittyviä teemoja, kuten millaista “peliä” Guggenheimiin liittyy. Museohanketta tukeneet talouden ja politiikan raskaan sarjan vaikuttajat liikkuvat aika-tila-tiivistymässä ja hyötyvät siitä. Tämän liikkuvuuden he uskovat hyödyttävän koko yhteiskuntaa. Vaikuttajat tarkastelevat museohanketta makrotasolta. Jos museo ei etene, voidaan elinkeinopolitiikkaa hoitaa jollain toisella projektilla. Keskeistä on se, kuinka Helsinki pärjää globaalissa kaupunkien kilpailussa ja tätä voidaan tukea ns. paikkojen politiikalla, eli rakentamalla kiinnostavaa kaupunkiympäristöä luovissa palvelu-ammateissa toimiville. Vetovoimainen kaupunki houkuttelee myös kansainvälisiä yrityksiä perustamaan toimistojaan.

Helsingin kaupungin viranhaltijat näkyvät teksteissä lähinnä päätöksenteon luovijoina. Jos yksi keino ei edistä asiaa, etsitään toinen tapa. Kaupungin poliittiset päätöksentekijät taas jakautuvat selkeästi eri leireihin: museohankkeen puolustajiin ja vastustajiin. Pääosin tätä ryhmää leimaa kuitenkin passiivisuus: pitkin kevättä he kertovat yhä odottavansa lisätietoa kaupungin johdolta. Päätöksentekoa ohjaavat myös valtakamppailut. Kaupunkilaiset eivät näe museohankkeessa juurikaan hyötyjä, joitain yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. He arvioivat museon tarpeellisuutta suhteessa peruspalvelujen säästöihin ja puolustautuvat voimakkaasti tilaa uhkaavalta muutokselta: turisteja ja museoita on jo nyt liikaa. Vahvaa paikan tuntua kaivataan.

Taidemaailma on huolissaan omien instituutioidensa rahoituksesta ja vaikutusvallasta. Tämä ryhmä puhuu myös ristiriitaisimmin: toisaalta vakuutetaan omasta kyvystä hallita aika-tila-tiivistymää, mutta samaan aikaan puolustaudutaan ja kaivataan vahvaa paikan tuntua. Ulkopuoliset koetaan tunkeutujina omaksi koettuun tilaan, eikä oman tilan resursseja haluta luovuttaa vieraille. Poikkeuksen tähän puheeseen tuo Checkpoint Helsinki -hanke, mutta sen näkökulmat hautautuvat nopeasti kiistelevien osapuolten jalkoihin. Helsingin Sanomien pääkirjoitukset myötäilevät kaupungin kehittäimistarvetta investointien houkuttelemiseksi.

Keskustelua käydään hyvin erilaisten ”karttojen” pohjalta, joissa kuva Helsingistä paikkana ja tilana on hyvin erilainen. Puoltajille kaupunki on mahdollisuuksien paikka, joka saisi museosta kansainvälisen pääoman magneetin. Kaupunkilaisille Helsinki näyttäytyy kurjistuvana palvelutuottajana, jossa rahaa tuhlataan elitistiseen museoon. Taidemaailma näkee Helsingin yhtenäiskulttuurin paikkana, jossa ei ole tilaa ”vieraalle” toimijalle.