Ilmari Krohn (1867 - 1960) teki monipuolisen elämäntyön säveltäjänä, urkurina ja musiikkitieteen ylimääräisenä professorina. Hän sävelsi mm. oratoriot Ikiaartehet ja Voittajat, oopperan Tuhotulva, Johannes-passion, musiikinhistorian ainoan kaikki 150 psalmia sisältävän Psalttarin, orkesteriteoksia, kantaatteja, rukoushetkiä ja kymmeniä pienempiä vokaali- ja instrumentaalisävellyksiä. Olen muusikkona mieltynyt Krohnin laajaan sävellystuotantoon, jota esitetään valitettavan vähän. Tästä syystä olen halunnut selvittää, 1) mitä ja millaisia teoksia hän sävelsi, 2) millaisen elämän hän eli, ja 3) millaisia yhteyksiä hänen elämällään ja tuotannollaan on.

Jill Leporen määritelmän mukaan tutkielma on biografinen: pyrin rakentamaan Krohnin elämästä eheän kokonaiskuvan hänen historiallisen merkittävyytensä vuoksi. Historiantutkimus pyrkii etenkin lähteitä vertailemalla hahmottamaan tapahtumia ja ilmiöitä yhteydessä sekä samanaikaiseen ympäristöön että ajan myötä tapahtuneeseen kehitykseen. Lähdekritiikki muodostaa siinä käytetyn menetelmän, jolla kunkin lähteen suhdetta menneisyyteen selvitetään. Tällöin arvioidaan lähteen syntyolosuhteita, alkuperäisiä funktioita, laatijan ominaisuuksia ja pyrkimyksiä sekä lähteen ajallista välimatkaa sen kuvaamiin tapahtumiin. Lisäksi on pohdittava sen tarjoamaa informaatiota kysymyksenasettelun kannalta.

Suurin osa tutkielman valmistelusta on ollut arkistotyötä Kansalliskirjastossa, Kansallisarkistossa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistossa sekä muissa arkistoissa Suomessa, Saksassa ja Ranskassa. Työn aikana olen perehtynyt hyvin laajaan aikalaisaineistoon: Krohnin kirjeisiin, julkaisuihin, sävellyskäsikirjoituksiin, asiakirjoihin ja muihin papereihin sekä häntä ja hänen sävellyksiään koskeviin lehtiarvosteluihin ja -uutisiin. Krohnin elämän tarkastelu on johdattanut minut yhä uusien lähteiden äärelle, ja toisaalta lähteiden myötä olen voinut ymmärtää hänen elämäänsä paremmin. Tutkielma päättyy kevääseen 1905, jolloin Krohn jäi leskeksi ja alkoi seurustella Hilja Haahden kanssa. Heidän 55-vuotinen taiteellinen yhteistyönsä vaatisi oman tutkimuksensa.

Julius Krohnin nuorin poika Ilmari Krohn sai lapsuudenkodistaan kansallisen, kansainvälisen ja uskonnollisen peruseetoksen. Hänen monipuolisen lahjakkuutensa vahvimmaksi linjaksi osoittautui musiikki. Krohn sai pianonsoitonopettajikseen Suomen parhaita voimia ja aloitti säveltämisen noin 12-vuotiaana. Opiskeltuaan vuoden yliopistossa Krohn teki ensimmäisen kansansävelmien keruumatkansa 1886. Tämän jälkeen hän vietti neljä vuotta Leipzigin konservatoriossa opiskellen pianon- ja urkujensoittoa sekä sävellystä, josta tuli hänen tärkein oppiaineensa käsikivun vuoksi. Julius Krohnin kuoltua 1888 hänen tärkeimmäksi neuvonantajakseen tuli Kaarle-veli. Saksalaisen romantiikan tyylisessä varhaistuotannossa esiin nousevat ensin pianoteokset ja yksinlaulut, sitten kuoro- ja kamarimusiikki ja lopuksi orkesteriteokset. Kansanlaulusovituksia hän teki koko elämänsä ajan.

Helsinkiin palattuaan Krohn sävelsi etenkin orkesterimusiikkia, piti sävellyskonsertteja ja toimi sivistystyössä. Vuonna 1891 hän pyrki Johanneksenkirkon urkuriksi mutta hävisi vaalin Oskar Merikannolle. Säveltäjänä hän taas jäi Jean Sibeliuksen varjoon. Vuonna 1893 Krohn liittyi katolis-apostoliseen kirkkoon, jonka piirissä hän tutustui puolisoonsa Emilie von Dittmanniin. Kihlausaikana sävelletty Lieder eines Wanderburschen on Suomen ensimmäisiä laulusarjoja. Krohn löysi työpaikan Tampereen Aleksanterin kirkosta, jonka urkurinvaalin hän voitti 1893 ylivoimaisesti. Yliopistosta hän valmistui 1894 pääaineenaan estetiikka.

Ensimmäisinä Tampereen-vuosinaan Krohnista tuli paikkakunnan keskeinen muusikko ja erittäin aktiivinen sivistystoimija. Tärkein teos näiltä vuosilta on kantaatti Vankeus ja Vapautus. Yliopiston musiikinopettajan virkaa Krohn haki tuloksetta 1896. Hän teki kansansävelmien keruumatkoja eri puolille Suomea ja opintomatkan Saksaan. 1899 hän puolusti hengellisiä kansansävelmiä käsittelevää Suomen ensimmäistä musiikkitieteen alan väitöskirjaa. Matka Tanskaan, Saksaan ja Pariisin musiikinhistorialliseen kongressiin kesällä 1900 vaikutti Krohnin toimintaan virsikirjan uudistustyössä. Tällöin hän myös käsitti tieteenalansa monipuolisuuden ja omaksui uuden identiteetin musiikkitieteilijänä. Syksyllä hän alkoi työn musiikin historian ja teorian dosenttina. Hänen moninaisen tutkimus- ja opetustyönsä keskeinen alue oli estetiikan ja musiikinteorian suhde.

Vuoden 1900 matkalla Krohn kiinnostui antiikin Kreikan runomitoista ja gregoriaanisista melodioista, joihin perehtyminen loi pohjan Laulusävelmiä-kokoelmalle (1904 - 08) ja Musiikin teorian oppijakso -kirjasarjalle (1911 - 37). Niiden vaikutus kuuluu myös Krohnin sävellyksissä kuten Sydämen sointusana -kantaatissa ja Valittuja Psalmeja -kokoelmassa. Sävellyskonsertissa 1902 Krohn otti paikkansa Suomen musiikkielämässä hengellisen musiikin säveltäjänä.